Tietokirja lapsista lapsille: Tehdaskaupungin lapset tekivät meille nyky-Tamperetta | Radio Moreeni 98,4 MHz

Tietokirja lapsista lapsille: Tehdaskaupungin lapset tekivät meille nyky-Tamperetta

Tamperelainen Karoliina Suoniemi teki kirjan siitä, millaista lapsuus oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Tampereen ja muiden tehdaskaupunkien työläisperheissä. Kirja kertoo muun muassa lasten työnteosta ja vapaa-ajasta, perhe-elämästä ja leikeistä. ”Lapset on usein jätetty historiassa sivuhuomautuksiksi, vaikka tärkeä osa menneisyyttä on se, miltä se on näyttänyt lapsen silmin”, Suoniemi sanoo.

Karoliina Suoniemi ihastelee, miten Amurin työläismuseokorttelissa on saatu hienosti esiin keskeinen vaatekappale: essuja tarvittiin suojaamaan vaatekertaa, joka oli usein omistajansa ainoa. (Kuva: Pia Sivunen)

Tehdaskaupungin lapset on koko perheelle suunnattu tietokirja, joka kertoo lasten ja heidän perheidensä tavallisista arjen asioista – toki myös juhlahetkistä, joita tosin ei tehdastyöläisten asuinkortteleissa tämän tästä ollut. Lapselle sopivan helppolukuisen tekstin rinnalla kulkee Emmi Kyytsösen faktoiltaan tarkka kuvitus.

Pienet lapset näppäriä siivoajia

Lastenkin arkeen kuului 1800-luvulla ja seuraavan vuosisadan alussa olennaisesti työ. Lapset olivat tehtaassa vanhempien mukana aivan pienestä pitäen jo siksi, että päivähoitojärjestelmää ei ollut. Tehdaskaupungin lapset -kirja kertoo, että lapset alkoivat usein työnteon 6 – 8-vuotiaina, ja viimeistään rippikouluiässä, jolloin lapsuus loppui ja siirryttiin aikuisuuteen.

”Pikkulapsia oli töissä juoksupoikina ja apulaisina. He olivat kokonsa vuoksi myös näppäriä siivoamaan koneiden alta ja väleistä. Sitä mukaa kuin taitoa karttui, lapset pääsivät itsekin käyttämään koneita”, Karoliina Suoniemi kertoo.

”Tehdastyö oli lasten arkea, eikä sitä alkuun edes paheksuttu. Esimerkiksi kansalliskirjailija Runebergin mielestä työ oli työläislapselle hyväksi, koska se piti pois pahanteosta. Vuosisadan vaihteessa alettiin kiinnittää huomiota tehdastyön olosuhteisiin ja niiden sopimiseen lapsille, jotka tekivät pitkiä päiviä tehtaiden pimeissä, pölyisissä tiloissa.”

Suoniemi toteaa, ettei lapsityö toisaalta ollut mitenkään poikkeuksellista. Kaikki paitsi aivan yläluokkaiset lapset tekivät jotakin: olivat apuna pellolla, lypsivät lehmää, hoitivat pienempiään. ”Kaupungissa lapset kauppasivat lehtiä ja keräsivät käpyjä poltettaviksi. Nykyisenlaista joutilasta lapsuutta ei ollut.”

Lasten paikka siirtyi tehtaasta koulun penkille 1860-luvun kansakoulun ja etenkin vuoden 1920 oppivelvollisuuden myötä.

Karoliina Suoniemi kuvattuna työläismuseon yhteissaunassa samassa paikassa, jonka Emmi Kyytsönen on ikuistanut kirjaan. Lauantaikin oli työpäivä, jonka jälkeen oli varmasti hienoa päästä saunaan ja vaihtaa puhtaat vaatteet, ehkä ostaa saunalta mietoa vaarinkaljaakin. (Kuva: Pia Sivunen)

Lapset siirtävät omaa perinnettään eteenpäin

Amurin työläismuseokorttelissa pääsee näkemään, miten ahtaasti ja pienesti kodeissa asuttiin. Yleistä oli, että perhe asutti yhtä huonetta, jossa usein oli vielä hyyryläinenkin. Ruoka laitettiin yhteiskeittiöissä.

”Varmasti on ollut kuumaa ja meteliä. Ei silloin sisällä vietettykään aikaa siten kuin me nyt olemme kodeissamme. Siellä on nukuttu ja oltu silloin, kun on ollut pakko, kuten talvella. Muuten piha on ollut elämän keskus”, Karoliina Suoniemi sanoo.

Piha on ollut lapsille ihana miljöö juoksennella. Talot oli rakennettu tiiviisti, joten väleihin jäi pieniä, jännittäviä palokujia, eikä liikennettä ollut nykymalliin leikkejä haittaamassa. Leluja rakenneltiin itse; puujalat olivat suosittuja, vannetta pyöritettiin maata pitkin, puusta veisteltiin eläimiä.

”Kun lukee muistelmia tuon ajan lapsuudesta tällaisissa kortteleissa, niissä nousee päällimmäisenä esiin muistikuva isoista lapsisakeista, joissa on juostu ja touhuttu.”

Karoliina Suoniemi kertoo lasten perinteen säilyneen melko muuttumattomana. ”Yllättävän paljon meillä on samoja leikkejä, joita on ollut jo 1800-luvulla. Lapsisukupolvet jotenkin siirtävät eteenpäin leikkejä ja loruja, esimerkiksi taputusleikkejä ja hyppynaruloruja. Harvemmin niitä aikuiset opettavat.”

Tässä saunotaan Emmi Kyytsösen kuvassa. Saunapuuhiin kuului myös täiden kampaaminen lasten päistä.

Pumpulin likat ostivat höttöleipää

Tehdaskaupungin lapset kertoo myös siitä, mitä työläiskortteleissa syötiin; juureksia, perunoita, kuivakalaa, puuroja ja soppia. Maalta tulleille oli luontevaa pitää lehmää, ja sellainen olikin monella.

”Tehtaalle vietiin eväät, usein leipää ja suolakalaa. Tehtaan pilli soi ensi kertaa puoli viideltä, työpäivä alkoi viideltä. Kahdeksalta oli aamupalatauko, ja kahden maissa lounas”, Karoliina Suoniemi kertoo.

Rievä oli harvemmin tehtaalaisen eväsleipänä. Se oli herraskaista herkkua, jota syötiin, jos oli varaa. ”Finlaysonin tehtaan lääkäri paheksui, kun nuoret pumpulin likat laittoivat rahansa höttöiseen rievään.”

Kun syötiin, tarvittiin myös huussia. Arkisiin huusseihin liittyi monia leikkejä ja vitsejä. ”Tyypillinen leikki oli sellainen, jossa kilpailtiin, kuka saa aikaan isoimman kakkakasan. Huusseissa saattoi myös pyydystää rottia ja tienata sillä tavalla vähän rahaa”, Suoniemi kertoo.

Amurin työläismuseon pyykkinaruilla on esiliinoja kuivumassa. Essu onkin ollut tärkeä, sillä se on suojannut vaatekertaa, joka oli usein ainoa. Tytöillä oli hame ja paita, pojilla polvihousut ja paita. Kenkiä lapsilla ei välttämättä ollut lainkaan ainakaan kesällä.

Emmi Kyytsösen kuva kertoo, että kun perhe käy nukkumaan yhden huoneen kodissaan, on tila tarkasti käytössä.

”Alusvaatteet eivät 1800-luvulla vielä olleet yleisiä, vaan outo ja herraskainen ilmiö. Kerrotaan maalta tulleen tytön lähettäneen äidilleen lahjaksi alushousut. Kotona käydessään hän sai nähdä, että äiti oli ripustanut ne ikkunaverhoiksi.”

Tarinoita työläiskodeista ponnistaneista ihmisistä

Karoliina Suoniemi kertoo kirjassa myös tarinoita ihmisistä, joilla on juuret työväenluokkaisessa perheessä. Tarinoita on niin Suomen ensimmäiseksi naisministeriksi nousseesta lapsityöläisestä Miina Sillanpäästä kuin kaiken ikänsä tehtaassa työskennelleestä Martta Salmelasta. Köyhistä oloista oli myös Helsingin Puu-Vallilassa syntynyt Gunnar Bärlund, joka nyrkkeili ensimmäisissä reeneissään äitinsä tohveleissa, kun ei ollut varaa urheilutossuihin. Hänestä tuli Suomen paras nyrkkeilijä, joka nyrkkeili ammatikseen Amerikassa yli kymmenen vuotta.

”On tärkeää kertoa monenlaisista ihmisistä. Tarinoissa näkyy se, mitä perhe ja koti on tarkoittanut näille ihmisille, ja millaista on ollut ponnistaa tällaisesta työläisyhteisöstä. Miina Sillanpää esimerkiksi eli lapsuuttaan nälkävuosien aikaan ja näki nälkäisiä ihmisiä kerjuulla. Hän kertoi myöhemmin sen vaikuttaneen työuraansa. Myös kirjailija Minna Canth oli nähnyt, ettei ihmisillä mene elämässä aina yksinomaan hyvin”, Karoliina Suoniemi kertoo.

”Vaikka elämä on ollut aineellisesti puutteellista, ovat monet kirjoittaneet lapsuudenmuistoja, joista välittyy lämpö ja kiitollisuus niistä arvoista, jotka on lapsuudenkodista saanut.”

Prinsseistä ja prinsessoista ei ollut kirjaa, joten se piti tehdä itse

Omilta, tehdastyötä Tampereella tehneiltä isovanhemmiltaan Karoliina Suoniemi sanoo saaneensa yhdessä tekemisen ja talkootyön perinnön. Hänellä on sukunsa kautta vahvat juuret työväenkulttuurissa. Tehdaskaupungin lapset -kirja onkin omistettu Suoniemen isovanhemmille Vienolle ja Väinölle.

Opettajana työskentelevä Karoliina Suoniemi on toiminut aiemmin Työväenmuseo Werstaan museolehtorina ja läänintaiteilijana lastenkulttuurin parissa. Hän haluaa kertoa lapsille menneistä ajoista niin, että he voisivat löytää siitä tarttumapintaa myös omaan elämäänsä.

Hänen ensimmäinen kirjansa kertoi prinsseistä ja prinsessoista. Omat, kouluikäiset lapset kiinnostuivat ja halusivat tietää enemmän Venäjän viimeisen tsaarin Romanovin perheestä. Kun kirjastosta ei löytänyt tarvittavaa kirjaa, Suoniemi kirjoitti sellaisen itse. Hän on tehnyt kirjan myös viikinkiajan lapsista.

”Olen aina ollut kiinnostunut tavallisen ihmisen kokemuksista ja lasten historiasta. Mehän olemme kaikki olleet lapsia. Huomasin, että lapset oli jätetty historiassa sivuhuomautuksiksi, vaikka tärkeä osa menneisyyttä on, miltä se on näyttänyt lapsen silmin. Vaikka lapsuuden käsite on muuttunut, niin lapset ovat aina olleet lapsia, eivät mitään miniaikuisia.”

”On tärkeää ymmärtää, että se missä olemme tänä päivänä, ei ole tullut sattumalta, vaan sen taustalla on historia ja edelliset sukupolvet, jotka ovat rakentaneet sitä, missä me nyt elämme. Halusin kirjoittaa tämän kirjan myös kertoakseni omille lapsilleni heidän sukunsa tarinaa”, Karoliina Suoniemi sanoo.

Karoliina Suoniemi uskoo, että historian tuntemus lisää ihmisen empatiakykyä.

Toimittaja: Pia Sivunen

  • Tampereen yliopisto
  • Kuuntele lähetystä

  • Osastot

  • Arkisto


  • Tampereen yliopisto Kalevantie 4

  • Tampereen yliopisto Kalevantie 4

  • Tampereen yliopisto Kalevantie 4
  • Tampereen yliopisto Kalevantie 4